Archives For kuluttaja-asiamies

Muutama vuosi sitten eräs designhuonekalujen verkkokauppa aiheutti harmaita hiuksia eri EU-maissa, kun se ei toimittanut kuluttajille heidän tilaamiaan ja maksamiaan tuotteita. Komissio haluaa nyt parantaa kansallisten kuluttajansuojaviranomaisten yhteistyömahdollisuuksia esimerkiksi tämänkaltaisissa, useita maita koskettavissa kuluttajansuojarikkomuksissa ja terävöittää viranomaisten valvontakeinoja.

Näitä keinoja on hahmoteltu komission viime viikolla julkaisemassa ehdotuksessa uudeksi kuluttajansuojaviranomaisten yhteistyötä koskevaksi CPC-asetukseksi (Consumer Protection Cooperation). Vuonna 2004 alun perin säädettyä asetusta ollaan muuttamassa merkittävästi. Nyt komissio on ehdottamassa kuluttajansuojaviranomaisille maiden rajat ylittävään valvontayhteistyöhön liittyen muun muassa oikeutta määrätä kuluttajia huijaavia verkkosivuja suljettaviksi ja oikeutta jäljittää rahavirtojen avulla huijausten takana olevia tahoja. Yritysten kanssa voitaisiin jatkossa neuvotella sitoumuksista EU-tasolla, jos yritys toimii useimmissa EU-maissa, eikä yrityksen tarvitsisi asioida monen maan viranomaisen kanssa yksitellen. Valvontatoimenpiteiden yhteydessä olisi myös helpompi velvoittaa yritys maksamaan kuluttajille hyvityksiä.

Vielä ei tiedetä, missä muodossa nämä oikeudet saadaan lopulta käyttöön. Ehdotus menee normaalitietä ensin käsiteltäväksi neuvostoon ja parlamenttiin. Koska kyseessä on asetus, se tulee aikanaan olemaan suoraan sovellettavaa ja jäsenmaita velvoittavaa lainsäädäntöä.

Meille eri maiden kuluttajansuojaviranomaisille komission asetusehdotus lupailee parempaa valvontayhteistyötä ja jopa taloudellisia säästöjä. Suuri kysymys tulee kuitenkin olemaan se, kuinka pitkälle komissio voi vaikuttaa kansallisiin asioihin. Meillä on kansallisesti muitakin tehtäviä kuin EU-lainsäädännön valvonta. Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että voimme itse päättää resurssiemme käytöstä ja priorisoida toimintaamme myös kansallisesti. Vaikka nykyään kuluttajan kohtaamat ongelmat ovat usein kansainvälisiä, on maiden välillä myös eroja ja meillä on tarve huomioida tämä omassa työssämme.

Kuluttajansuojaviranomaisten ja komission yhteistoiminnan perusteiden on oltava läpinäkyviä. Olennaista olisi määritellä tarkemmin, milloin usean maan viranomaisten tai komission koordinoima puuttumiskynnys ylittyy. Esimerkiksi jonkin ongelman esiintyminen useassa maassa ei ole yksinään ratkaisevaa. Sen sijaan kuluttajaryhmä, jota ongelma koskee, voi alentaa puuttumiskynnystä, kuten esimerkiksi silloin, kun kohteena ovat vaikkapa lapset tai vanhukset. Myös taloudellisista kuluttajamenetyksistä pitää olla näyttöä. Toisaalta hyvityskäytännöt eivät voi olla kovin erilaisia rajat ylittävissä ja kansallisissa rikkomuksissa.

Jos komission CPC-asetusuudistus menee ehdotetussa muodossaan läpi, on Suomenkin kuluttaja-asiamiehelle tulossa paljon uusia puuttumiskeinoja maiden rajat ylittävissä tapauksissa ja yhteistyömahdollisuuksia, mikä on tervetullutta. Ehdotus kaipaa kuitenkin vielä hienosäätöä ja täsmennyksiä, etenkin komission ja kansallisten viranomaisten roolin suhteen. Olennaista on, että meillä olisi kansallisesti käytössä samat keinot kuin mitä asetusehdotuksessakin on. Muussa tapauksessa kansalliset ja kansainväliset toimijat ovat keskenään hyvin erilaisessa asemassa.

Tällä hetkellä vain osa EU-viranomaisista voi puuttua kuluttajansuojarikkomuksiin nopeasti ja tehokkaasti. Suomessakin olemme pitkään peräänkuuluttaneet kansallisen keinovalikoiman päivittämistä. Keinoja pohtineen oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintö kuluttajansuojaviranomaisten toimivaltuuksista valmistui alkuvuodesta 2015, mutta sisälsi elinkeinoelämän eriävät mielipiteet. Työryhmä esitti tuolloin muutosta kuluttaja-asiamiehen kiellon vastustamista koskevaan menettelyyn. Tällä hetkellä kielto raukeaa, jos elinkeinonharjoittaja vastustaa sitä. Lisäksi esitettiin, että kuluttaja-asiamiehen tulisi voida hakea seuraamusmaksua elinkeinonharjoittajalle, joka rikkoo kuluttajansuojasäännöksiä tahallaan tai huolimattomuuttaan. Vaikuttaa siltä, että kuluttaja-asiamiehen keinot paranevat vasta CPC-asetuksen uudistamisen myötä.

Samaan aikaan EU:ssa on käynnistymässä keskeisten kuluttajansuojaan liittyvien direktiivien läpikäynti eli niin sanottu Fitness Check. Tällaisessa laajassa tarkastelussa on pyrittävä aikaansaamaan teknologia- ja toimialaneutraalia, kuluttajan kannalta järkevää sääntelyä, jossa on tilaa yksittäistapausten harkinnalle ja valinnanvapaudelle. Sääntelyä purettaessa on huomioitava kuluttajavaikutukset, samalla tavoin kuin sääntelyä luotaessakin.

Kuluvalla viikolla mediassa (mm. Savon Sanomat, YLE) on Kuluttajaliiton lausuntojen myötä noussut esiin aiemminkin esitetty ajatus ryhmäkanneoikeuden laajentamisesta ja käytöstä myös muissa kuin kuluttaja-asioissa. Uutisoinnin myötä on hämmästelty, ettei ryhmäkanteita ole nostettu kertaakaan Suomessa sitten vuoden 2007, jolloin ryhmäkanne kirjattiin lakiin.

Minulla kuluttaja-asiamiehenä ei ole mitään sitä vastaan, että ryhmäkanne laajenisi esimerkiksi ympäristörikoksiin tai sen voisi nostaa muukin taho kuin kuluttaja-asiamies. Tämän olen tuonut esiin myös julkisuudessa jo aiemmin.

Ryhmäkanteen käyttöä rajaavat ryhmäkannelaissa olevat kriteerit, joiden perusteella arvioidaan, onko jotain asiaa tarkoituksenmukaista käsitellä ryhmäkanteena.  Kuluttaja-asiamiehen harkintaan ryhmäkanneasioissakin vaikuttaa lisäksi joukko priorisointiperusteita, jotka nousevat muun muassa Kilpailu- ja kuluttajavirastoa koskevasta laista sekä kuluttajapoliittisesta ohjelmasta ja viraston tulossopimuksesta. Kuluttaja-asiamiehen keinona ryhmäkanteen nostaminen on myös tarkoitettu viimesijaiseksi vaihtoehdoksi eli käytettäväksi silloin, kun asiaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan kevyemmin menettelyin eli neuvottelemalla.

Vuosien mittaan vakavassa harkinnassa on ollut useita potentiaalisia ryhmäkanne-aiheita. Kannetta ei kuitenkaan kannata nostaa, ellei vastapuolena oleva yritys ole sen verran toimintansa vakiinnuttanut ja vakavarainen, että se kykenee selviytymään raskaasta oikeudenkäynnistä ja suorittamaan vielä kuluttajille määrätyt hyvitykset. Pitempiaikaiseen toimintaan tähtäävät eli vastapuolikelpoiset yritykset taas näyttävät pitäneen neuvotteluratkaisua ryhmäkanneprosessia parempana ratkaisuna itselleen.

Ryhmäkanne onkin kuluttaja-asiamiehen keinona toiminut ennen kaikkea ennaltaehkäisevänä ja neuvotteluratkaisua jouduttavana pelotteena laajoja kuluttajajoukkoja koskevissa asioissa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa vapaaehtoisia eläkevakuutuksia koskeneen Skandia Lifen hyvitysten neuvottelun koko vakuutuksenottajajoukolle vuonna 2013. Tuolloin yli 4 400 Skandia Lifen asiakasta sai kuluttaja-asiamiehen avulla merkittävät hyvitykset hallinnointikulusta, joista yhtiö ei ollut kertonut tarpeeksi selvästi vakuutusta myytäessä. Ryhmäkannetta ei jouduttu käyttämään, mutta se olisi ollut Skandia Lifen tapauksessa mahdollista. Myös muun muassa Finnairin tuhkapilvitapaus vuodelta 2010 tai VR:n kanssa käydyt hyvitysneuvottelut vuodelta 2011 on jo aiemmin nostettu esiin mediassakin esimerkkeinä, joissa olisi saatettu päätyä ryhmäkanteeseen, ellei asioita olisi saatu sovittua muutoin.

Neuvoteltaessa asioissa, joissa ryhmäkanne voisi tulla kyseeseen, sanaa ryhmäkanne ei yleensä edes mainita, sillä yrityspuolella tiedetään sen olemassaolo muutenkin. Yritysten ei toisaalta tarvitse mitenkään perustella, miksi ne suostuvat neuvotteluratkaisuun. Tämän vuoksi kuluttaja-asiamiehen on vaikea todistaa, missä kaikissa tapauksissa ryhmäkannemahdollisuus on tosiasiassa vaikuttanut neuvotteluratkaisun syntymiseen.

Ryhmäkannelain ideana ei ole ollut ryhmäkanneoikeudenkäyntien virittäminen, vaan laki on keino, jolla  taivutellaan yritykset kohtelemaan asiakkainaan olevia kuluttajia lain mukaisesti ensisijassa ilman oikeudenkäyntiä.   Nykyinen ryhmäkannelaki on mielestäni täyttänyt sille asetetut odotukset. Myös oikeudenkäyntivaihtoehtoa käytetään, jos sille ilmenee todellinen tarve.