Archives For syyskuu 2015

Kuluvalla viikolla mediassa (mm. Savon Sanomat, YLE) on Kuluttajaliiton lausuntojen myötä noussut esiin aiemminkin esitetty ajatus ryhmäkanneoikeuden laajentamisesta ja käytöstä myös muissa kuin kuluttaja-asioissa. Uutisoinnin myötä on hämmästelty, ettei ryhmäkanteita ole nostettu kertaakaan Suomessa sitten vuoden 2007, jolloin ryhmäkanne kirjattiin lakiin.

Minulla kuluttaja-asiamiehenä ei ole mitään sitä vastaan, että ryhmäkanne laajenisi esimerkiksi ympäristörikoksiin tai sen voisi nostaa muukin taho kuin kuluttaja-asiamies. Tämän olen tuonut esiin myös julkisuudessa jo aiemmin.

Ryhmäkanteen käyttöä rajaavat ryhmäkannelaissa olevat kriteerit, joiden perusteella arvioidaan, onko jotain asiaa tarkoituksenmukaista käsitellä ryhmäkanteena.  Kuluttaja-asiamiehen harkintaan ryhmäkanneasioissakin vaikuttaa lisäksi joukko priorisointiperusteita, jotka nousevat muun muassa Kilpailu- ja kuluttajavirastoa koskevasta laista sekä kuluttajapoliittisesta ohjelmasta ja viraston tulossopimuksesta. Kuluttaja-asiamiehen keinona ryhmäkanteen nostaminen on myös tarkoitettu viimesijaiseksi vaihtoehdoksi eli käytettäväksi silloin, kun asiaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan kevyemmin menettelyin eli neuvottelemalla.

Vuosien mittaan vakavassa harkinnassa on ollut useita potentiaalisia ryhmäkanne-aiheita. Kannetta ei kuitenkaan kannata nostaa, ellei vastapuolena oleva yritys ole sen verran toimintansa vakiinnuttanut ja vakavarainen, että se kykenee selviytymään raskaasta oikeudenkäynnistä ja suorittamaan vielä kuluttajille määrätyt hyvitykset. Pitempiaikaiseen toimintaan tähtäävät eli vastapuolikelpoiset yritykset taas näyttävät pitäneen neuvotteluratkaisua ryhmäkanneprosessia parempana ratkaisuna itselleen.

Ryhmäkanne onkin kuluttaja-asiamiehen keinona toiminut ennen kaikkea ennaltaehkäisevänä ja neuvotteluratkaisua jouduttavana pelotteena laajoja kuluttajajoukkoja koskevissa asioissa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa vapaaehtoisia eläkevakuutuksia koskeneen Skandia Lifen hyvitysten neuvottelun koko vakuutuksenottajajoukolle vuonna 2013. Tuolloin yli 4 400 Skandia Lifen asiakasta sai kuluttaja-asiamiehen avulla merkittävät hyvitykset hallinnointikulusta, joista yhtiö ei ollut kertonut tarpeeksi selvästi vakuutusta myytäessä. Ryhmäkannetta ei jouduttu käyttämään, mutta se olisi ollut Skandia Lifen tapauksessa mahdollista. Myös muun muassa Finnairin tuhkapilvitapaus vuodelta 2010 tai VR:n kanssa käydyt hyvitysneuvottelut vuodelta 2011 on jo aiemmin nostettu esiin mediassakin esimerkkeinä, joissa olisi saatettu päätyä ryhmäkanteeseen, ellei asioita olisi saatu sovittua muutoin.

Neuvoteltaessa asioissa, joissa ryhmäkanne voisi tulla kyseeseen, sanaa ryhmäkanne ei yleensä edes mainita, sillä yrityspuolella tiedetään sen olemassaolo muutenkin. Yritysten ei toisaalta tarvitse mitenkään perustella, miksi ne suostuvat neuvotteluratkaisuun. Tämän vuoksi kuluttaja-asiamiehen on vaikea todistaa, missä kaikissa tapauksissa ryhmäkannemahdollisuus on tosiasiassa vaikuttanut neuvotteluratkaisun syntymiseen.

Ryhmäkannelain ideana ei ole ollut ryhmäkanneoikeudenkäyntien virittäminen, vaan laki on keino, jolla  taivutellaan yritykset kohtelemaan asiakkainaan olevia kuluttajia lain mukaisesti ensisijassa ilman oikeudenkäyntiä.   Nykyinen ryhmäkannelaki on mielestäni täyttänyt sille asetetut odotukset. Myös oikeudenkäyntivaihtoehtoa käytetään, jos sille ilmenee todellinen tarve.