Digipalveluiden kehittäminen ja sitä kautta mahdollisuus asioiden sujuvaan hoitamiseen on hyvä asia. Suomessa kuluttajat ovat innokkaasti ottaneet digitaaliset palvelut, esimerkiksi sähköisen laskutuksen käyttöön. Kaikilla ei kuitenkaan ole taitoa tai mahdollisuutta hyödyntää näitä palveluja. Tässä ryhmässä on esimerkiksi vanhuksia ja sairauden takia heikommassa asemassa olevia kuluttajia. He tarvitsevat paperisen laskun, josta on mahdollista nähdä myös lain edellyttämä tarkempi laskuerittely, mitä esimerkiksi tekstiviestillä ei ole mahdollista tarjota. Kuluttajalla kun tulee aina ennen maksamista olla mahdollisuus tarkistaa laskutuksen oikeellisuus.

Kuluttaja-asiamiehenä minulla on erityinen velvollisuus nostaa esiin myös heikkojen kuluttajaryhmien tarpeita. Siksi vein teleyritys Elisan paperilaskua koskevan lisämaksun lainmukaisuuden markkinaoikeuden ratkaistavaksi vuonna 2013.

Markkinaoikeus kielsi ratkaisussaan vuonna 2014 Elisaa perimästä paperilaskusta 1,90 euroa tai sitä suurempaa maksua. Yritys laski sen jälkeen lisämaksunsa 1,89 euroon. Markkinaoikeus ei kuitenkaan kieltänyt maksullisia paperilaskuja kokonaan. Kuluttaja-asiamies haki valituslupaa korkeimmalta oikeudelta saadakseen lisäselvyyttä asiaan, samoin Elisa.

Korkein oikeus siunasi viime viikolla antamallaan ennakkopäätöksellä sen, että puhelinoperaattorin paperisesta laskusta voi periä lisämaksun. Se myös piti Elisan paperilaskusta perimää 1,90 euron lisämaksua perusteltuna ja kohtuullisena.

Olen mielenkiinnolla seurannut Viron kuluttajaviraston käynnistämän oikeusprosessin etenemistä samanlaisessa paperilaskun maksullisuusasiassa. Oikeudenkäyntien tuloksena Virossa muutettiin lakia niin, että kuluttajalla on oikeus saada lasku sähköisenä tai paperisena, eikä yritys saa periä maksua kuluttajan valitsemasta laskutusmuodosta, koska kyseessä on elinkeinonharjoittajalle kuuluva velvoite.

Suomessakin korkein oikeus katsoi, että puhelinliittymän kaltaisissa välttämättömyyspalveluissa kuluttajalla on oikeus saada paperilasku, mutta salli siis lisämaksun veloittamisen. Korkein oikeus punnitsee päätöksessään eri intressejä. Siinä todetaan muun muassa, että ”sähköiset laskutuspalvelut saattavat tosiasiallisesti kohdella niiden käyttöön erilaiset valmiudet omaavia kuluttajia eri tavoin”.

Korkein oikeus toi esiin myös, että jos lisämaksun periminen paperilaskusta kiellettäisiin, seurauksena olisi todennäköisesti paperilaskujen toimittamisesta aiheutuvien kustannusten sisällyttäminen viestintäpalvelujen hintoihin. Tällöin kustannukset tulisivat korkeimman oikeuden mukaan osaltaan niidenkin kuluttajien maksettaviksi, jotka ovat valinneet jonkin vähemmän kustannuksia aiheuttavan laskutustavan. Tähän en malta olla toteamatta, että itse asiassa kuluttajansuojan maksavat aina kaikki asiakkaat, nekin, jotka eivät joudu syystä tai toisesta oikeuksiinsa vetoamaan. Myös niin kutsutut ”vanhat asiakkaat” maksavat yrityksen asiakkaiden uushankinnan markkinointikustannukset.

Korkeimman oikeuden ratkaisun vaikutuksista saadaan tietoa vasta, kun nähdään, miten tilanne markkinoilla kehittyy. Jos lisämaksukäytäntö laajenee viestintäpalveluista myös muille aloille, voi kuluttajan maksettavaksi kertyä kuukausittain jo aikamoinen summa pelkästä paperilaskujen saamisesta. Tämä osuu kipeästi etenkin niihin pienituloisiin, jotka syystä tai toisesta haluavat paperisen laskun.

Ainakaan tähän asti yritykset eivät ole juurikaan lähteneet kilpailemaan sillä, että paperilasku olisi maksuton. Toivoa sopii, että kilpailu pitäisi edes maksut kohtuullisina. Kuluttajaa suojaa edelleen se, että tarjolla tulee olla ainakin yksi yleisesti käytössä oleva maksutapa, josta maksutapalisää ei peritä. Lisäksi laskutukseen perustuvissa kestosopimuksissa täytyy olla tarjolla lisämaksuton tapa saada lasku.

Kuluttajilla on edelleen mahdollisuus viedä suureksi koetut paperilaskulisät kuluttajariitalautakunnan punnittaviksi. Myös kuluttaja-asiamies voi tilanteen mukaan arvioida tarvetta saada suurta kuluttajajoukkoa koskevia ratkaisuja neuvotteluin tai tuomioistuimen kautta.

Suomessa sähkön ja maakaasun kuluttajalaskutus on EU-direktiiviin pohjautuvassa sähkömarkkinalaissa rajattu lisämaksun ulkopuolelle ja tällainen lasku pitää tarjota paperisenakin maksutta. Siten on hyvä muistaa, että yhteiskunta voi tarpeen tullen lainsäädännöllä päättää maksuttomuudesta myös muiden hyödykkeiden osalta.

Muutama vuosi sitten eräs designhuonekalujen verkkokauppa aiheutti harmaita hiuksia eri EU-maissa, kun se ei toimittanut kuluttajille heidän tilaamiaan ja maksamiaan tuotteita. Komissio haluaa nyt parantaa kansallisten kuluttajansuojaviranomaisten yhteistyömahdollisuuksia esimerkiksi tämänkaltaisissa, useita maita koskettavissa kuluttajansuojarikkomuksissa ja terävöittää viranomaisten valvontakeinoja.

Näitä keinoja on hahmoteltu komission viime viikolla julkaisemassa ehdotuksessa uudeksi kuluttajansuojaviranomaisten yhteistyötä koskevaksi CPC-asetukseksi (Consumer Protection Cooperation). Vuonna 2004 alun perin säädettyä asetusta ollaan muuttamassa merkittävästi. Nyt komissio on ehdottamassa kuluttajansuojaviranomaisille maiden rajat ylittävään valvontayhteistyöhön liittyen muun muassa oikeutta määrätä kuluttajia huijaavia verkkosivuja suljettaviksi ja oikeutta jäljittää rahavirtojen avulla huijausten takana olevia tahoja. Yritysten kanssa voitaisiin jatkossa neuvotella sitoumuksista EU-tasolla, jos yritys toimii useimmissa EU-maissa, eikä yrityksen tarvitsisi asioida monen maan viranomaisen kanssa yksitellen. Valvontatoimenpiteiden yhteydessä olisi myös helpompi velvoittaa yritys maksamaan kuluttajille hyvityksiä.

Vielä ei tiedetä, missä muodossa nämä oikeudet saadaan lopulta käyttöön. Ehdotus menee normaalitietä ensin käsiteltäväksi neuvostoon ja parlamenttiin. Koska kyseessä on asetus, se tulee aikanaan olemaan suoraan sovellettavaa ja jäsenmaita velvoittavaa lainsäädäntöä.

Meille eri maiden kuluttajansuojaviranomaisille komission asetusehdotus lupailee parempaa valvontayhteistyötä ja jopa taloudellisia säästöjä. Suuri kysymys tulee kuitenkin olemaan se, kuinka pitkälle komissio voi vaikuttaa kansallisiin asioihin. Meillä on kansallisesti muitakin tehtäviä kuin EU-lainsäädännön valvonta. Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että voimme itse päättää resurssiemme käytöstä ja priorisoida toimintaamme myös kansallisesti. Vaikka nykyään kuluttajan kohtaamat ongelmat ovat usein kansainvälisiä, on maiden välillä myös eroja ja meillä on tarve huomioida tämä omassa työssämme.

Kuluttajansuojaviranomaisten ja komission yhteistoiminnan perusteiden on oltava läpinäkyviä. Olennaista olisi määritellä tarkemmin, milloin usean maan viranomaisten tai komission koordinoima puuttumiskynnys ylittyy. Esimerkiksi jonkin ongelman esiintyminen useassa maassa ei ole yksinään ratkaisevaa. Sen sijaan kuluttajaryhmä, jota ongelma koskee, voi alentaa puuttumiskynnystä, kuten esimerkiksi silloin, kun kohteena ovat vaikkapa lapset tai vanhukset. Myös taloudellisista kuluttajamenetyksistä pitää olla näyttöä. Toisaalta hyvityskäytännöt eivät voi olla kovin erilaisia rajat ylittävissä ja kansallisissa rikkomuksissa.

Jos komission CPC-asetusuudistus menee ehdotetussa muodossaan läpi, on Suomenkin kuluttaja-asiamiehelle tulossa paljon uusia puuttumiskeinoja maiden rajat ylittävissä tapauksissa ja yhteistyömahdollisuuksia, mikä on tervetullutta. Ehdotus kaipaa kuitenkin vielä hienosäätöä ja täsmennyksiä, etenkin komission ja kansallisten viranomaisten roolin suhteen. Olennaista on, että meillä olisi kansallisesti käytössä samat keinot kuin mitä asetusehdotuksessakin on. Muussa tapauksessa kansalliset ja kansainväliset toimijat ovat keskenään hyvin erilaisessa asemassa.

Tällä hetkellä vain osa EU-viranomaisista voi puuttua kuluttajansuojarikkomuksiin nopeasti ja tehokkaasti. Suomessakin olemme pitkään peräänkuuluttaneet kansallisen keinovalikoiman päivittämistä. Keinoja pohtineen oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintö kuluttajansuojaviranomaisten toimivaltuuksista valmistui alkuvuodesta 2015, mutta sisälsi elinkeinoelämän eriävät mielipiteet. Työryhmä esitti tuolloin muutosta kuluttaja-asiamiehen kiellon vastustamista koskevaan menettelyyn. Tällä hetkellä kielto raukeaa, jos elinkeinonharjoittaja vastustaa sitä. Lisäksi esitettiin, että kuluttaja-asiamiehen tulisi voida hakea seuraamusmaksua elinkeinonharjoittajalle, joka rikkoo kuluttajansuojasäännöksiä tahallaan tai huolimattomuuttaan. Vaikuttaa siltä, että kuluttaja-asiamiehen keinot paranevat vasta CPC-asetuksen uudistamisen myötä.

Samaan aikaan EU:ssa on käynnistymässä keskeisten kuluttajansuojaan liittyvien direktiivien läpikäynti eli niin sanottu Fitness Check. Tällaisessa laajassa tarkastelussa on pyrittävä aikaansaamaan teknologia- ja toimialaneutraalia, kuluttajan kannalta järkevää sääntelyä, jossa on tilaa yksittäistapausten harkinnalle ja valinnanvapaudelle. Sääntelyä purettaessa on huomioitava kuluttajavaikutukset, samalla tavoin kuin sääntelyä luotaessakin.